One more piece of folk melodies from Ingenstans, from Nowhere. Memories of a time gone when we could get almost anywhere by train.
En folkmelodi till från Ingenstans. Till minne av den tid då vi kunde komma nästan varstans på tåg.
Ennenhän päästiin junalla melkein minne vain, joka toiselle maitolaiturillekin. Siksi lisää kansansävelmiä Ingenstansista…
Lisää kansansävelmiä Ingenstanista. Ei mistään kotoisin.
Myös maisemia Ingenstansdalenista.
Mera folkmelodier från Ingenstans, med bilder från Ingenstansdalen.
Epäselvää... oklart. Klar, klara, klarinetti. Epäklarinettimaista, epäklaramaista, oklart, oklarhet.
Lapsena en oppinut ajamaan polkupyörää. Näin päästään pyörälle kuitenkin.
Folkmelodier från Ingenstans, kirjamellisesti ”Kansansävelmiä ei mistään” tai peräti ”Kansansävelmiä jotka eivät ole mistään kotoisin”. Tai jos erehtyy kuvittelemaan, että Ingenstans (ei missään) on paikka, niin ”Kansansävelmiä jotka ovat peräisin paikasta jonka nimi on Ei missään”.
Otin tämän otsikon nimikkeeksi töille, joissa soitan muutamia instrumentteja, joista muodostuu sointusäestys ja kansanomainen laulumelodia. Koko homma perustuu yksinkertaisuuteen ja improvisaatioon. Pohjana on sen hetkinen tunnelma, soitan pari raitaa säestystä, mitä sointuja tulee mieleen, vaikkapa kitaraa ja bassoa, ja niiden mukaan sitten jokusen säkeistön tuoretta, ennen kuulematonta kansansävelmää.
Ensimmäisissä osissa en tosin käyttänyt säestystä ollenkaan. Sarjan ensimmäisissä osissa soitin pelkkää sähköviulua. Viuluahan en oikeasti osaa soittaa ollenkaan, mutta kun pitelen sitä omalla tavallani ja pitäydyn yksinkertaisissa jutuissa niin ehkä saan jotakin aikaan. Jotain kansanomaista, muutahan en haekaan.
Tässä sarjan ensimmäinen, kohtalaisen karua soitantaa, siksi se on tarkoitettukin.
Sähköviulu vei ajatukseni virsikanteleeseen, psalmonikkaan, jossa on yksi kieli, jolla soitetaan viulun tapaan jousella virren säveltä hakien. Niinpä seuraavaksi soitinkin sähköviululla oman virteni , se on tuttu kotoani Ingenstansista.
Mutta ei Ingenstanssissa vain virsiä veisattu. Kyllä paimenessa ollessa soiteltiin pillillä paimenlauluja.
Modernimpaa musiikkiperinnettä Ingenstanssista edustaa sitten haitari ja sähkökitara. Melodiat ovat edelleen perinteisiä.
Huuliharppukin kuuluu Ingenstanssilaisen kansanmusiikin soittimiin.
Aikaa myöten Ingenstansiin saapui myös maahanmuuttajia Lähi-idästä tuoden sikäläisiä vaikutteita. Niihin pohjautuu tämä ”Al-ilm wal-jahl”.
Alussa oli 366 pientä runoa jotka Bengt Pohjanen kirjoitti päivittäin karkausvuoden 2012 aikana. Näistä karkaavista runoista syntyi sitten ruotsinkieliset käännökset 2013 aikana, ja sitä mukaa kun runot karkailivat ympäri maailmaa, niitä palasi takaisin eri kielisinä käännöksinä, myös jiddishiksi. En voinut vastustaa kiusausta ottaa vuoroon haitari, vuoroon piano, ja kokeilla voiko niitä laulaa. Kyllä voi. Karkaavia runoja, Antloyfndike lider. אנטלויפנדיקע לידער.
I begynnelsen fanns 366 små dikter, som Bengt Pohjanen skrev under skottåret 2012, och som han under 2013 så småningom översatte till svenska. Men dikterna rymde i väg i den vida världen och några av dem återvände till författaren på ett annat språk, även på jiddisch. Då provade jag om det går att sjunga dem. Lyssna själv. Flyende dikter. Antloyfndike lider. אנטלויפנדיקע לידער.
Tämän ukrainanalaisen laulun opin kerran youtubesta. Otin sanoista selvää, poika siinä tekee treffit tytön kanssa, päivä toisensa jälkeen, mutta tyttö ei vain ilmaannu paikalle. Herätti kai muistoja nuoruudesta ja tein siitä oman version.
Saamani palautteen perusteella olen ymmärtänyt laulun aivan väärin. Se on humoristinen, hauska laulu ja pitää esittää iloisesti ja paljon reippaammassa tempossa. Tyttö kuulemma vain härnää poikaa, ei sitä pidä ottaa niin vakavasti. Joo… voi olla myös että nuorena en ihan kaikkea ymmärtänyt oikein silloinkaan. Mutta tämä on nyt kuitenkin tämmöinen, itäeurooppalainen blues a la meikäläinen.
Tarina turhautumisesta?
Laulu kuin luonnos, tehty yhtenä iltapäivänä neljässä palassa. Video kuvattu illan hämärtyessä, ei siinä turhaa aikaa ollut. Kuvatusta tarinasta ei kaikki silti mahtunut mukaan, laulu loppui vähän kesken. Mukava luonnos silti.
Musiikin lisäksi kiinnostaa kokeilla kuvan kanssa, myös liikkuvan kuvan. Tallinnassa näin näyttelyn jossa esiteltiin Malevitshin mustan neliön metamorfooseja virolaisessa taiteessa. Siitä ei sen enempää, mutta heräsi omia ajatuksia. Tässä yksi niistä. Taustalla soi syksyllä 2014 soittamani improvisaatio, jossa rumpuraidan päälle soitan bassoa, kitaraa ja sähköviulua.
Kymmenisen vuotta sitten lähdin kokeilemaan saksofonia ja sen perään klarinettia. Jokusen vuoden harrastin niitä aktiivisesti, sitten se jäi. Mutta tuntuu tuo ainakin vielä jotenkin soivan. Tenorifoni noista onkin ehkä se mukavin soitettava.
Kesällä 2014 ostin halvan käytetyn viulun. En ollut ennen soittanut. Oli aika hauskaakin yrittää tulla sen kanssa jotenkin toimeen. Syksyn ajan lähestyin viulua ihan omalta pohjaltani, soittoasennosta lähtien.
Näin jälkikäteen tuntuu että viulu toimikin mulla parhaiten tämmöisissä vähän niinkuin performansseissa.
Elokuussa 2012 oli vaikeata. Kova paine yliopiston suunnalta saada väitöskirja valmiiksi, itsellä ei mitään kiirettä, enemmänkin pientä sairastelua. Oli vaikea saada kunnon käsitystä siitä miten koko viimeistelyprosessi kaikkine vaiheineen menee. Teki mieli heittää rukkaset kaivoon. Mutta kun kaivokin oli kuivunut, ja siitä kertoo tämä laulu. Väitöskirjassani käsittelin keskiajan hepreaksi kirjoitettua kirjaa, siksi tämä laulukin on hepreaksi.
Kaikesta huolimatta väittelin vielä sen vuoden puolella, pari päivää ennen joulua. Lahjaksi sain grafiikanlehden, joka rakentuu heprean kirjaimista ja tämä lauluni sanoista. Mikäs sen sopivampaa. Ehkäpä laulustakin oli ollut apua päästä vaikeuksien yli?
